Lentoemäntien ja stuerttien, Finnairin ja Blue1:n lentoja koskeva, työtaistelu alkoi tiistaina kello 13. Lakon alkaminen tuli selväksi aamuyöllä, jolloin lakon sovittelu päättyi. Lakon taustalla on Finnairin pyrkimys pidentää lentoemäntien ja stuerttien työaikaa 5-10 prosentilla. Tämä otettaisiin pääasiassa kaukolentoja tekevän henkilöstön palautumispäivistä.

Alla Ilmianna pomosi -kampanjalle tullut kertomus matkustamohenkilökunnan raskaasta pienipalkkaisesta työstä, jota työnantaja haluaa hankaloittaa entisestään. Kampanja ja Vasemmistonuoret toivottavat voimia SLSY:n lakkolaisille.

Raskas työ pienellä palkalla johtaa uupumiseen

Olen lentoemäntä ja yksinhuoltajaäiti. Peruspalkkani on 1.521,84 e/kk miinus verot (lokakuu 2010) ja asuntomenoni ovat noin pyöreästi 800e/kk. Tämän lisäksi pakollisia menoja ovat työmatkakulut,: ruoka, vaatetus, terveys, hygienia, sähkö, puhelin, vakuutukset, tv-lupa ja lapsen harrastukset. Omiin harrastuksiin ei ole enää varaa, eikä aikaa.

Toisinaan joudun tekemään suurempia hankintoja kuten esim. uusimaan rikkimenneen tietokoneen, jota myös omassa työssäni enenevässä määrin tarvitsen tai pesukoneen tms. Nämä hankinnat joudun tietysti rahoittamaan ihan yksinäni. Sanomalehteä minulla ei ole varaa tilata kotiin. Autosta voin vain unelmoida. Pyöräilen mahdollisimman paljon ja käytän jalkoja.
Omakotitalosta minun ei kannata edes unelmoida. Ei edes uudesta sohvasta.

Käsittääkseni peruspalkan pitäisi olla se, millä ihmisen oletetaan tulevan toimeen ja selviävän arkipäivän perusmaksuista. Ihmettelenkin onko tällä työllä toimeentulevalle, edellytyksenä se, että on varakkaat vanhemmat, on sinkku tai on puoliso, joka on jakamassa arjen peruskuluja tai joka jopa rahoittaa kaikki perusmaksut? Eikö olettamus, että lentoemäntä on varakkaan perheen tytär tai hienostorouva, joka "harrastusenomaisesti" on lentoemäntä, ole jo aikansa elänyt olettamus ja menneen maailman jäänne. Eikö nykyään pitäisi tasa-arvon toteutua myös työmarkkinoilla ja kaikilla muuten alalle soveltuvilla, olla yhtäläinen mahdollisuus tehdä tätä työtä ja tulla sillä toimeen riippumatta taustasta tai siviilisäädystä. Meitä on nykyään paljon, yh-äitejä myös lentoemäntinä, jotka elämme alle minimitoimeentulorajan, kun kyse on peruspalkasta ja siitä vähennettävistä pakollisista menoista. Mitä jää käteen? Ei mitään! Miinuksen puolelle menee joka kuukausi.

Peruseläminen pitää pystyä budjetoimaan peruspalkan varaan ja sillä pitää tulla toimeen. haluaisin kovin mielelläni kuulla joltakulta miten minä tulen toimeen omalla peruspalkallani ja elätän sillä itseni lisäksi myös lapseni? Kaikki ylimääräiset lisät ja päivärahat pitäisi olla extraa, joka on ylimääräistä korvausta siitä, että teemme työmme epäinhimillisinä aikoina, erikoislaatuisessa työympäristössä, valvomme öitä, olemme poissa kotoa, emme näe lapsiamme useaan päivään, emme voi suunnitella elämäämme etukäteen, kuin muutamaksi viikoksi ja silti voi tulla muutoksia, olemme poissa kotoa joulut ja juhannukset ja muut pyhät, olemme lomilla eri aikoina kuin lapset, yhteiset ajat ovat kortilla, toivumme aikaerorasituksista silloin kuin olemme kotona, emme koskaan ole varmoja pääsemmekö ajoissa kotiin vai juutummeko johonkin maailmalle. Elämämme on jatkuvaa epävarmuudessa elämistä. Uhraamme jopa oman terveytemme (univaje, aikaerot, erilaiset säteilyt yms.). Lisien pitää korvata tätä.

Nyt kuitenkin joudun budjetoimaan koko elämisen näiden lisien ja päivärahojen varaan pystyäkseni selviytymään edes jotenkin arkielämän perusmenoista.  NÄIN EI SAISI OLLA! Entä kun tulee sellainen kuukausi, että tilillä ei olekaan näitä lisiä? Säästöön minulla ei jää mitään. Elän kädestä suuhun. Häpeäkseni joudun lainaamaan aina silloin tällöin, pienellä eläkkeellä elävältä äidiltäni, rahaa ruokaan ja matkalippuun, että pääsen töihin. Vaihtoehtona tietysti olisi mennä sosiaalitoimiston luukulle tai leipäjonoon (paikan olenkin jo ottanut selville). Häpeä on kuitenkin ollut vielä liian suuri, mutta ehkä vielä tulee sekin pakon eteen.

Häpeän oman peruspalkkani pienuutta. En kehtaa edes ystäville sanoa, kuinka vähäinen se on. Kesälomani olen yrittänyt pilkkoa aina kahteen osaan. Taloudellinen tilanne ei vaan salli sitä, että pidän loman yhteen pötköön. Syystä, että loman jälkeen ei lisiä tulisi useaan viikkoon ja miten sitten eläisin? Tänä vuonna jouduin pitämään koko lomani kerrallaan. Arvaatte varmaan että meillä ei herkuteltu ruokapöydässä loman jälkeisenä kuukautena, eikä vielä senkään jälkeen. Lomani pidettyä tuli tieto, että minulle onkin maksettu liikaa lomarahaa ja sitä peritty vähäisestä palkastani takaisin. En voinut muuta kuin itkeä.

Päivärahan pitäisi kai olla tarkoitettu siihen, että kohteessa voi käydä esim. syömässä. Itselläni se kuitenkin menee kotimaassa peruselämiseen. Kohteessa syön nuudelikeittoa, näkkileipää ja muita eväitä hotellihuoneessa. Todella harvoin on varaa lähteä syömään "ulos".

Mielenkiinnolla haluaisin vastauksen siihen, mistä minä vielä voisin tinkiä ja missä säästää? Koneesta ei enää saa viedä pois edes ruokaa, joka matkustajilta jäänyt syömättä. Mieluummin heitetään pois, kun annetaan lentoemännän syötäväksi. Ei ole varmaan ihme, että minun on helppoa samaistua kerjäläisiin. Säästötoimet ovat, ainakin meidän taloudellisesti heikommilla toimeentulevien kohdalla, saavuttaneet äärirajan. Minä olen oman osuuteni kyllä näissä säästötalkoissa jo suorittanut. Enempään en pysty. Olen ja elän nyt aivan äärirajoilla. Vielä olen jaksanut hymyillä asiakkaille ja olla ystävällinen, mutta hymy voi uupumuksen keskellä herkästi vaihtua itkuksi. Nyt jo usein suu hymyilee vaikka silmät ovat kyynelissä. Kotona sentään uskaltaa ja saa vapaasti itkeä. Sitä auttaa nykyinen epätoivoinen meininki töissä, "kun mikään ei riitä"- asenne yhtiön puolesta, aikaerot, väsymys, fyysinen rasitus, jatkuva painostuksen ja uhkailun ilmapiiri.

Mahdollinen pitempiaikainen sairastelu pelottaa valtavasti. Kesän jälkeen olen ollut jo yhden kerran viikon sairauslomalla fyysisen rasitustulehduksen vuoksi. Nyt on selkä oireillut jo useamman viikon ja on välillä ihan jumissa. Särky ja aristus on melkein jatkuvaa. En uskaltaisi mennä lääkäriin. Pelkään, että "löydetään", jokin "vika", jolla voidaan potkia suoraan kortistoon. Meillähän ei ole mitään suojaa ja turvaa sairastumisen varalta. Yritän hammasta purren, itkusilmässä jaksaa.

Työtoverit ovat aivan ihania ja onneksi heidän kanssaan on pystynyt purkamaan asioita. Se on parasta terapiaa ja pieni "jutustelu" antaa voimaa ja auttaa taas jaksamaan. Viime aikoina vaan on kuulunut sellaista, että meidän sananvapaudella on rajat. Pelon ilmapiiri on saamassa valtaansa ja ilmeisesti pitää alkaa pelkäämään jokaista työtoveria, kuka vaan voi hommata sinulle potkut, jos sanot muutaman "väärän" lauseen. Viimeaikoina olen asettanut jopa oman ihmisarvoni kyseenalaiseksi. Saako meitä kohdella ihan miten vaan?

Tiedän, että teen työni hyvin, tunnen olevani siinä hyvä, olen saanut positiivista palautetta, niin työkavereilta, kuin asiakkailta. Olen vahvasti sitoutunut työhöni ja olen siitä pitänyt.

Joitakin pieniä unelmia minulla on, eivät ne mielestäni kovin suuria ole. Yksi suurimmista on se, että tilipäivänä rahat riittäisivät edes kaikkiin laskuihin ja että edes ruokarahat jäisivät yli. Ettei jatkuvasti tarvitsisi lainata tai ostaa ruokaa ja maksaa matkalippuja luotolla. Ja että terveys säilyisi (viime kuukaudet vaan eivät anna odottaa hyvää), että jaksaisin työssäni ja saisin tehdä sitä niin, että se tuottaisi taas iloa (viimeaikoina se on ollut hiipumassa pois), ei kuormittaisi ja rasittaisi niin kuin tällä hetkellä. Toivon, että joskus saisin ostettua muutakin kuin kaikkein halvinta ruokaa, voisin joskus istahtaa kahvilaankin kahville, tuntien, että minulla on tähän varaa. Voisin layoverilla lähteä muiden mukana syömään, voisin edes tänä talvena ostaa uuden talvitakin ja että rahat riittäisivät lapsen syntymäpäivälahjaan.  En minä mielestäni suurista asioista unelmoi. Töitä olen aina tottunut tekemään, enkä työtekoa pelkää, nyt niitä vaan on yhdelle ihmiselle liikaa ja korvauskin on naurettava. Jossain menee inhimillisen sietokyvyn raja. Se on nyt tässä. Köyhyysrajan alapuolella elävänä kysyn kannattaako tämä? Nyt kun yhtiöllä menee paremmin kuin koskaan, osalla sen työntekijöistä menee huonommin kuin koskaan.

Tällä "purkauksella" olen halunnut tuoda esille meidän "halpatyöläisten" hiljaisen äänen. Meidän jotka olemme vain numeroita ja kustannustekijöitä. Meitä on monta, minä en ole suinkaan ainut. Monia meistä vaan häpeä estää tuomasta omaa tilannetta esille. Emme kehtaa kertoa miten vähällä joudumme tulemaan arjessa toimeen ja miten pienestä joskus voi olla kyse, että arki ei "kaadu". Sekin ehkä lisää kynnystä keroa omasta selviämisestä, että samaan aikaan kuitenkin teemme työtä työkavereiden kanssa, jotka toiset ovat erittäin hyvin toimeen tulevia ja varakkaita ja joiden on vaikea kuvitella ja ymmärtää sitä miten pienellä toisten on arjessa tultava toimeen. Pelätään myös leimaantumista. Kaikkihan haluavat olla hyvin menestyneitä ja hyvin toimeen tulevia.

Yhtiön hyväksi olemme kuitenkin antaneet paljon, kuten oman elämänhallintamme, terveytemme jne. Mitä saamme vastineeksi? Nykyään jatkuvan pelon, epävarmuuden, terveyden menettämisen riskin ja palkan, joka ei riitä edes perustoimeentuloon.

Peruspalkkauksen uudistus on mielestäni yksi tärkeimmistä muutosta kaipaavista asioista. Muita ovat tämän epävarmuuden ja pelolla johtamisen ilmapiirin poistaminen ja työhyvinvoinnin ja elämänhallinnan parantaminen. Tämän hetken "kun mikään ei riitä" - meininki työnantajan puolelta alkaa olla kestämätöntä ja kuluttaa ihmistä aivan suunnattomasti.

Elämä on tehnyt minusta nöyrän, mutta miten nöyräksi minun vielä halutaan menevän näillä aina uusilla ja uusilla vaatimuksilla? Missä menee inhimillisyyden raja? Kauanko tavallinen, yksin itsensä ja lapsensa elättävä enää tässä pärjää ja jaksaa? Minulla on kaksi vaihtoehtoa:

1. Hankkia toinen kokonaan uusi työ tai hankkia toinen työ tämän rinnalle. Olenko silloin enää PT-kelpoinen, jaksanko asiakaspalvelussa ? Kuinka usein näen enää lapseni? Milloin nukun ja lepään?
2. Heittäydyn yhteiskunnan elätettäväksi, sosiaaliturvan ja avustusten varaan. Se taitaisi nyt  jo olla kannattavampaa, kuin työnteko tällä hetkellä ja tällä peruspalkalla. Silloin olisin ainakin kotona. Onko se sitten moraalisesti oikein? Onko työnantajallakaan minkäänlaista yhteiskuntavastuuta? Vastuu osakkeenomistajille taitaa olla ainut?

Kertokaa minulle kumman valitsen? 

Vai onko olemassa kolmas vaihtoehto? Inhimillinen peruspalkka, jolla tulee toimeen ja lisät, jotka korvaavat ja hyvittävät tämän työn erikoislaatuisuudesta aiheutuneita ongelmia kuten aikaeron, terveysriskejä, kaikenlaista epäsäännöllisyyttä ja "normaalista" aikatauluista poikkeavaa elämää.